Tulipalo vei tulevan kotimme – näin siitä oikeasti selvittiin
Hei pitkästä aikaa 💛
Tätä tekstiä olen vältellyt. En siksi, etten haluaisi kertoa, vaan siksi etten oikein tiennyt, miten tästä pitäisi puhua.
25.8.2024 meidän tuleva kotimme paloi.
Heräsimme siihen, kun kuulimme jostain outoa, kovaa huminaa…
Se oli kesämökki, jonne meidän piti muuttaa pysyvästi. Siitä piti tulla meidän koti. Kaikki suunnitelmat, pienet haaveet ja tulevaisuuden ajatukset liittyivät siihen paikkaan.
Yhdessä yössä se kaikki katosi.
Se yö
Heräsimme keskellä yötä johonkin ääneen. Muistan hämärästi kysyneeni: “Mikä se oli?”
Mieheni meni alakertaan – ja näki, että koko mökin mittainen kuisti oli tulessa. Kattoon asti.
Hän huusi vain:
“Tulipalo. Äkkiä ulos. Ota Luna.”
Siinä ei ehtinyt ajatella mitään. Ei oikeastaan mitään. Toimimme vain.
Ainoa järkevä reitti ulos oli pieni, korkealla oleva pesuhuoneen ikkuna. En ole vieläkään varma, miten pääsin siitä ulos. En muista kipua, en kuumuutta. Muistan vain sen, että koirat nostettiin ensin ja minä tulin viimeisenä.
Jälkeenpäin olen miettinyt, että kai se oli shokkia. Keho teki sen mitä piti, vaikka mieli ei pysynyt mukana.
Kun kaikki jäi sisälle
Puhelimet, vaatteet, paperit, muistot – kaikki jäi sisälle.
Mieheni oli jo menossa takaisin hakemaan puhelinta, mutta estin häntä. Kaikki olisi voinut päättyä paljon pahemmin.
Ulkona aloimme etsiä koiria ympäri pihaa ja metsää; ne olivat pelästyneet tulta ja sen tuomaa kovaa pauketta.
Säntäilimme paljain jaloin ympäri metsää, mutta koiria ei näkynyt missään.
Koska mökki oli syrjässä, tiesimme heti, ettei sitä saada pelastettua. Se tunne, kun ymmärtää ettei voi enää tehdä mitään… sitä on vaikea selittää.
Elokuinen yö oli kuulemma 13-asteinen. Minulla oli lyhyt pyjama. En tuntenut kylmää. En oikeastaan tuntenut mitään.
Kun ensiapu tuli, he kysyivät onko kylmä. Vastasin että ei ole. He toivat silti foliopeitteet. Silloin tajusin, että olin shokissa.
Ensiapuihmisille kerroimme heti koiristamme, ja yksi heistä lähti etsimään niitä. Meni pitkä tovi, kunnes toinen koiramme, puolikuuro Luna tuli jostain esiin.
Meni paljon pidempi aika, kunnes joku ensiavusta näki koiran kurkkivan puiden takaa, se oli Milou. Luojan kiitos koirat olivat turvassa. Emme olisi henkisesti selvinneet jos niille olisi käynyt jotain.
Se mitä ei näe päällepäin
Shokki ei mennyt ohi seuraavana päivänä. Se kesti viikkoja.
En pystynyt hoitamaan asioita. En jaksanut ajatella. Tuntui kuin olisin katsonut kaikkea vähän sivusta.
Kriisiapu tuli viiveellä, ystäväni ansiosta se kuitenkin tavoitti meidät lopulta.
Mutta suurin tuki tuli äidiltäni. Ilman häntä en tiedä miten olisin selvinnyt ensimmäisistä viikoista.
Se on outoa, miten elämä ympärillä jatkuu normaalisti, vaikka oma maailma on pysähtynyt.
Pelko, jota en osannut odottaa
Ensimmäisinä viikkoina en halunnut mennä nukkumaan.
Jokainen pieni ääni tuntui epäilyttävältä.
En myöskään pystynyt polttamaan kynttilöitä, eikä takkaa saati saunaa lämmitelty. Se pelko tuli jostain syvältä.
Ja siksi muistutankin kaikkia:
Älkää jättäkö ulkokynttilöitä tai mitään muutakaan palamaan ilman valvontaa. Meidän kohdalla se oli vähällä koitua kohtaloksemme. Luin jostain, että palavasta rakennuksesta pitää päästä ulos muutamassa minuutissa.
Mitä tämä muutti minussa
Tämän jälkeen mikään ei ole tuntunut itsestäänselvältä.
En pidä enää tavaroita kovinkaan tärkeinä. En oikeastaan välitä, vaikka jokin hajoaa. Tiedän nyt konkreettisesti, että kaikki materia voi kadota hetkessä.
Mutta me jäätiin...
Minä, mieheni ja koirat, se on kaikkein tärkeintä.
Tämän kirjoittaminen tuntui raskaalta, mutta ehkä tämä on osa toipumista. Että uskaltaa sanoa ääneen mitä tapahtui.
Jos olet joskus kokenut jotain vastaavaa, kuulisin siitä mielelläni.
Voit halutessasi jättää minulle viestin kommentteihin. 💛
Pitäkää huolta toisistanne.
Älkää ottako huomista itsestäänselvyytenä.
– Minna 💛