Hei vaan pitkästä aikaa! <3
Nyt on mennyt jo luvattoman kauan edellisestä blogikirjoituksestani, joten nyt raapustan teille jotakin, enkä siis ole yhtään varma vieläkään, että mistä kirjoittaisin...
Tosiaan jos palataan viime vuoteen niin meillehän sattui tulipalo, jossa kesämökkimme paloi maan tasalle, joten siinä paloi meidän "tuleva" koti, eli tarkoitus oli muuttaa mökille. Ehkä tämä on se suurin syy, miksi en ole oikein saanut aikaiseksi mitään järkevää tekstiä tänne. Tapahtuneesta tulee nyt tänään tasan puoli vuotta ja toipuminen jatkuu yhä ja nyt huomaan tätä tekstiä näpytellessä, että kyyneleet lähti valumaan poskiani pitkin täysin varoittamatta. Noh, ehkä tämäkin menee "terapiasta", kun viimein kirjoitan näitä asioita itsestäni ulos, teille <3 Jatkan siis aiheesta, koska tämä lähti näin spontaanisti purkautumaan...
Tuo tulipalo sattui siis 25.8.2024 yöllä, tarkkaan kellonaikaa ei ole, koska kaikki tapahtui nukkuessamme ja heräsimme kun tulipalo riehui mökin kuistilla. Luojan kiitos heräsimme ja ilmeisesti minä olin unissani kysynyt: "Mikä se oli", koska mies sanoi kuulleensa nuo sanat, joten hän riensi alakertaan todetakseen, että koko mökin mittainen kuisti oli kattoa myöten tulessa, eli kohta tuli syöksyisi sisään. Hän pelasti meidät koirineen; huudahti "tulipalo, äkkiä ulos, ota Luna" ja hän otti toisen koiramme Miloun syliin. Ainoa järkevästi/nopeasti avautuva ikkuna oli kuistin puolella pesuhuoneessa ylhäällä oleva pikku ikkuna. Muita ovia mökissä ei ollut ja muissa ikkunoissa oli hankalat puuristikot. En tänä päivänäkään ole varma miten pääsin siitä ylhäällä olevasta pikku ikkunasta ulos, mutta jostain sain voimia ponkaistua itseni tuosta ikkunasta ulos; koirat nostimme ulos ensimmäisenä. Minä menin ulos viimeisenä, enkä luojan kiitos saanut palovammoja, mieskin vain pari tulinaarmua. Tuli oli tulossa siis kovaa vauhtia sitä päätyä kohti josta kerkisimme nipin napin alta pois. Silti mieheni ihmetteli miten en tuntenut tulen kuumuutta, mene ja tiedä, mutta shokkihan suojelee ihmistä ja tuo shokki kesti joitakin päiviä.
Koska mökkimme sijaitsee 30 minuutin ajomatkan päässä sivistyksestä, oli selvää että koko mökki tulee tuhoutumaan palossa ja näin myös kävi. Muutenkin puhelimessa miehelleni kerrottiin, että palokunta ei pääse heti lähtemään matkaan, mikä oli todella harmi. Puhelimiahan meillä ei siis ollut, sillä kaikki, IHAN KAIKKI jäi mökin sisälle ja paloi, vaikka mieheni meinasi mennä takas sisälle hakemaan kännykkää, mutta minä estin häntä, koska se olisi ollut kohtalokasta. Puhelinapu löytyi naapurista, jonne mieheni lähti soittamaan apua; tuo elokuinen yö oli viileä, kuulema vain 13 astetta lämmintä, minulla oli vain lyhyt pyjama päällä: t-paita ja shortsit. Kun palokunta ja ensiapu tuli paikalle, kyselivät he ensi alkuun: "onko kylmä", johon vastasin nopeasti: "ei yhtään". Tähän naispuolinen ensiapuhenkilö vastasi silmää vinkaten lämpötilan olleen vain 13 astetta, joten he hakivat meille foliopeitteet ympärille (shokissa et tunne lämpötilaa). Seuraavaksi kysyin heiltä, että: "tuleeko tästä jokin jälkishokki", johon hän vastasi: "te olette shokissa" ja tuo shokki kesti omalla kohdallani pari kolme viikkoa. Kriisiapua saimme vasta kun ystäväni lähti ottamaan selvää miksi kriisiavusta ei oltu yhteydessä meihin vaikka näin luvattiin. Tieto oli jäänyt jonnekin matkan varrelle, mutta lopulta saimme apua kun meihin otettiin ystäväni toimesta yhteyttä <3 Lopulta suurin tuki ja apu tuli omalta äidiltäni, luojan kiitos hän on elämässäni <3 Minulta meni kokonaan toimintakyky noin pariksi viikoksi, joten äidin apu ja tuki oli erittäin tärkeää toipumisen ja asioiden hoidon kannalta.
Ja hei, älkää jättäkö ulkokynttilöitä ulos palamaan vahtimatta!!! Tämä oli koitua meidän kohtaloksemme!
Tämä teksi lähti nyt itsekseen näppikseltäni, joten jätän tämän tarinan nyt tähän, mutta lupaan kirjoittaa seuraavan kerran paljon mukavampia asioita, todonnäköisesti jo tänään jahka olen käyttänyt koiraani Lunaa fysioterapeutilla, vanha koira kun on <3
Pitäkää huolta rakkaistanne, kuten meistä pidettiin tulipalon jälkeen <3
-Minna